blöörrhh peilistä kurkkii pullanaama..

Viikko taas kulunut ja mieli on vain huonontunut. Ihan kun tarpoisi jossain harmaassa sementissä eikä etene mihinkään suuntaan. Monta päivää olen lykännyt kaikkia asioita ja mennyt vain takaisin sänkyyn kolmesti päivässä nuokkumaan. Tuntuu hyvältä olla peitto korvilla. Ulos ei huvittaisi edes astua. Melkein ahdistaa kun pitää koiraa käyttää. Siellä on kylmää, märkää ja tiet on peittyneet liukkaasta jäästä. Ilonakin inhoaa kävellä kun tassut eivät pidä :( Tietenki piha on osittain hiekotettu mutta vain osittain.

Otin kuvia itsestäni aamulla ja taas todellisuus iski mimmonen norsu sitä onkaan. Olin jo mielestäni hyvin "unohtanut" ja hyväksynyt, että nyt lihotaan hieman enemmän ja nopeammin kun normaalisti, mutta tämäkin on luonnollista. Tänään kuvia katsellessa silti halutti tyhjentää jääkaapin ruuat roskiin ja alkaa paastolle. Että sitä voikin kaksoisleuka turvota ja vartalo muuttua kauheaksi pinkeäksi palloksi. En näytä enää "seksikkäältä" omalta itseltäni. Käyttäisin sanoja (mitä kyllä muutkin käyttävät jo) : Pyöreä, tanakka, rehevä, naisellinen, turvonnut. hyih. Tajuan kyllä että enää 11viikkoa ja osa tästä lähtee, mutta paljonko ehtii tulla ennenkun yhtään lähtee pois?

Syömättä en tietenkään aio olla enkä edes mitään sinnepäin, en edes "laihduttaa". Elän nyt näin ja suljen silmäni tältä asialta. Poikaystäväni on ollut aivan äärettömän ihana vaikka en tiedä tajuaako hän edes kuinka paljon tämä minun mieleeni vaikuttaa ja kuinka hyvä hän on nyt mulle ollu. Hupsuna omana itsenään hän on tukenu ja osoittanut rakkauttaan minua kohtaan pyöreästä vatsastani huolimatta. Ja sitten kun tämä on ohi ja pystyn aloittamaa liikunnan uudelleen niin kyllä asiat varmasti paranee nopeasti ja mieli myöskin.

Ärsyttää kyllä kun ihmiset ensimmäisenä "hormoonithan ne siellä sinuakin riivaavat vain". 7 vuotta masennusta sairastaneena tiedän kyllä milloin kyse on masennuksesta ja milloin siihen voi liittyä muutakin. Nytkin uskon kyllä että hormoonit "tehostavat" tätä huonoa oloa, mutta tuskin ovat ainoa tekijä. En kuitenkaan aio mitään lääkitystä tai muutakaan tällä hetkellä miettiä edes, koska oloni ei ole mitenkään dramaattinen. Lähinnä vain hieman alakuloinen/masentunut/pahamieli ja sen kanssa kyllä selviää ilman lääkkeitäkin. En halua pikkuista riskeerata millekkään turhalle :)

Harmittaa myös että minun unelma työpaikka olisi vapaana! ja en voi hakea siihen, enkä edes harjotteluun sinne. No toivottavasti paikka on avoinna taas parin vuojen päästä.

Sitten rakas ilona, sillä on juoksut jo viikon olleet. Ja hyi kauhea. Olen purkautunut kaikille että kuinka ällöltä koiran "ränkkänä" voi näyttää. Iloksemme ilona ei tietenkään itse yllä sitä puhdistamaan ja olemme sitten huuhtasseet ränkkänän pari kertaa päivässä ettei tulisi mitään tulehduksia yms. Koira vaikuttaa oikein nauttivan tilanteesta varsinkin kylpyhetkistä isukin kans, me omistajat taas emme ole niin innoissamme. Pelkät juoksut eivät tietenkään riitä vaan neiti oli siirtänyt sohvapöydältä mandariininkuoret sohvalle ja nautiskeli niitä. Ei hän niitä syönyt, vain hieman pureskeli ja maisteli. Seurauksena tästä "napostelu" hetkestä tietenkin sitten ripuli. Kapo on taas työllistetty.

Sain tänään raahattua itseni salille ystävän kanssa ja se kyllä hieman piristi. Ehkä tämä masistelu menee ohi kun saa liikuttua hieman enemmän.. :S prrhh. ainiin ja saatiin myös kivoja lasten vaatteita :) tulee oikein cool tyyppi meille sitten kun vähän kasvaa :)

ja mulla on ikävä minun blonditukkaa :(((

alakulopäivä ja pohdiskeluja isukeista

Tänään ei ole ollut kiva päivä. Aamusta asti huomasin, että mieliala oli jotenkin apea. Päivä meni tietenkin päivänä muiden joukossa. Illalla poikaystävä alkoi tekemään lähtöä rilluttelemaan. Oltiin sovittu jo aiemmin, että se on ok. Meillä alkoholin käytöstä on puhuttu, keskusteltu, riidelty, soviteltu ja neuvoteltu paljon. Mikä on oikea/sopiva määrä nuorelle tulevalle isälle? Meidän mielipiteet asiasta eivät ole ihan kohdanneet ja varsinkin aluksi oli vaikeaa saada mitään kompromissia aikaseksi. Aina kun aiheesta juteltiin siitä tuli kauhea tahtojen taisto. Molempien hermot oli tiukalla ja ratkaisut tuntui aina huonoilta vaihtoehdoilta. Siinä aikamme tapeltua kuitenkin päästiin kompromissiin josta edetään pikkuhiljaa. Ja oon saanu huokaista helpotuksesta. Poikaystävä on oikeasti pitänyt kiinni meidän suunitelmasta ja välillä tuntuu, että ehkä hän on itsekin alkanu huomaamaan ettei se ole niin kauhean tiukkalinja tai niin kauheaa. Tänään kuitenkin vaikka tiesin että miekkonen lähtee hieman ulkoilemaan niin se otti jotenkin tiukoille. Tuli pahamieli ja en olisi millään halunnu että semmonen tulee, koska olin kuitenkin "sinut asian kanssa". Kai nämä hormoonit ja muutenkin kun päivä on ollut ahdistava ja alakuloinen niin sitten purkautui tuohon asiaan. Mies sai kuitenkin mennä ja itse kokosin itseni.

On tietenkin eriasia kun mies on 30 vuotias ja valmis isäksi. Hyvällä tuurilla lapsi on vielä erittäin toivottu ja sitä on yritetty saada aikaseksi. Uskon, että sellaisella pohjalla miehellä on helpompi lähteä ihastelemaan sitä kasvavaa  naisen kumpua. Enemmän halua passata ja ymmärtää kaikkia oikkuja. Ja tietenkin osallistua kaikkeen vauva hömpötykseen jota tulee paljon! Nainen on 9kk käymättä juuri missään niin puheenaihe pyörii silloin aina perhe/vauva akselilla, vahingossakin. Tietenkin isäksi tulo on iällä kun iällä iso asia ja sitä varmasti pohdiskellaan monesta kulmasta oli se harkittua tai yllätys. Mutta se kenelle se ei tule täysin puskista ja elämäntilanne sallii sen paremmin on varmaan helpompi suhtautua muutoksiin jotka on pakko tehdä vauvan tullessa elämään.

Kun taas jos tulet isäksi teininä tai nuorena. Ei ehkä mieti että "oi miten ihanaa haluan silitellä tuota vatsaa jossa minun vauvani on 24/7" vaan ajatukset voi olla enemmän niitä pelkoja, että mistä kaikesta jää paitsi. "nyt joudun luopumaan tuosta ja tuosta" vaikka lapsen haluaisikin yhtä paljon kun vanhempi isä. Eikä se tarkoita että isä olisi silloin mitenkään huonompi! Luulen, että perhe-elämä naisen kannalta on ainakin vähän epätasaisempaa. Varsinkin jos raskaus on vielä yllätys niin aikuistuminen tulee ilman suunnittelua ja nopeasti.  Suurin osa vanhemmat varmasti tulevat rakastamaan lastaan yhtä paljon vaikka tämä 9kk ei olisi helppoa. Ja olisi hölmöä ajatella, että tämä on haastavaa ainoastaan äidille. Meidän äitien keho muuttuu ja mielialat vaihtelee. Saamme ties minkälaisia oireita raskaudesta selkäkivuista peräpukamiin. Itselleni kuitenkin "vaikein" aika raskaudesta oli alku raskaus. Silloin raskaus ei näkynyt ja itselläni ei ollut juuri mitään oireita. Oli kaikista vaikein tajuta edes olevansa oikeasti raskaana, joten miehille joille ei tule mitään oireita tai mitään konkreettista muuta kun ultrakuvat ja pullistuva puoliso. Niin ei kai se maailman suurin ihme ole, että heistä voi olla turhauttavaa muuttaa elämäntapoja. Nykyaikana onneksi isät saavat osallistua neuvolaan, perhevalmennuksee ja isukit otetaan huomioon paljon enemmän. Valitettavasti kuitenkaan raskautta ei voi jakaa täysin vaikka sehän olisi se unelma tilanne.

Meillä raskaus oli yllätys, mutta positiivinen sellainen. Poikaystäväni oli ehdottomasti sen kannalla, että abortti ei ole vaihtoehto. Itse olin samaa mieltä. Vaikka tiesimmekin, ettei tämä tie tulisi helppo olemaan ja varsinkaan miehelleni, koska hän on suhteessamme nuorempi. En tarkoita, etteikö nuori voisi olla hyvä isä tai äiti. Uskon sen kasvun olevan varsinkin miehelle vain vaikeampaa nopean tahdin takia ja koska asia ei heille konkretisoidu samalla tavalla kun meille naisille kuten aiemmin vähän kirjottelinkin.

Meillä asiat eivät ole olleet huonosti kotona ja rakkautta toisillemme on riittänyt aina. Pienistä riidoista huolimatta arkemme alkaa olemaan helpompaa päivä päivältä. Välillä pelkään, että joudun ottamaan kaiken vastuun itse ja huolehtimaan kahdesta lapsesta (vauva ja mies). Mutta onneksi poikaystäväni on alkanut näyttää vastuun ottamista kun olemme asioista keskustelleet. Minun viime aikoina takaisin palanneet mielialavaihtelut jotka esiintyvät kiukuttelun muodossa eivät ole varmasti helppoa kestettävää. Välillä ihmettelen miten mieheni on ne kaikki kestänyt ilman että olisi minulle vielä kertaakaan naamapunaisena huutanut. Luottavaisin mielin olen ainakin sen kannalta, että miehelläni on pitkät hermot ;) joita tullaan varmasti tarvitsemaan. Tämä täysin uusi elämäntilanne vaatii kuitenkin meiltä molemmilta nyt paljon. Itsekkyydestä on tingittävä ja kompromissit ovat astuneet elämään. Toivon ja uskon, että kaikki menee hiljalleen juuri niinkun pitääkin.<3

Nyt pakko lopettaa tuo kirjottelu ja vaikka isukiksi tulemisesta olis ollu tietenkin vielä vaikka kuinka paljon kirjotettavaa niin huh kirjaimet hyppii silmissä joten luovutan. Kuitenkin sieltä varmasti puuttuu miljoona asiaa mitä en ole huomioinut tai ehkä kirjottanut tarpeeksi selkeästi. Tänään vain piti puhua tästä aiheesta (josta ei itselläni edes kokemusta ole kun en kertaakaan isäksi ole tullut ;D) mutta vähän mielipiteitä ja samalla keventää omaa fiilistä.